Miten minusta tuli minä..

[ReijoMyllymaa]

Lämmin Tervehdys, hyvät Ystävät!
(Ja myös entiset asiakkaani)

Esipuhe:

Ompa hienoa, että tämä foorumi on vielä hengissä. Kuten vielä myös minäkin...
Vuosia on vierinyt, kun tänne viimeksi olen kirjoitellut. Tuossa välissä on tapahtunut, yhtä jos toistakin.
Ideani lähteä pöyhimään tätä jo "hieman" pölyyntynyttä foorumia, tuli tuolta "Vempulan" (vmpk.fi) foorumin kautta. Se on vielä aika aktiivinen.
Aloin kirjoittamaan sinne tarinaa Zyndapp Combinette 1959 synnytystuskista. Zyndapp oli aivan yhtä umpimielinen Saksalainen tuote, kuten nämä hienot Bemaritkin. Siksipä ajattelin, että se tarina sopii myös tänne. Kylvettiinkö jo silloin sieluuni joku saksalaisen insinöörin ajattelutavan ymmärtämisen siemen? Tarina on pitkä ja laitan sitä tänne helposti luettavina pätkinä.

Huomenna lähden noin viikon mozkariretkelle Portugaliin, mutta yritän muistaa jatkaa sen jälkeen tätä mielestäni merkityksellistä tarinaa.

Reijo "Repa" Myllymaa
Mijas / Malaga / Spain

[ReijoMyllymaa]

ZYNY VIISYSI

Kaiken alku..

Tämähän on sitten tarinan arvoinen juttu. Eikä se ole lyhyt. Merkityksellistä tässä on se, miten minusta tuli minä..

Jo aika varhain kakarana oivalsin sen tosiasian, että ”nerolla on neron vaivat”. Toinen isoisistäni oli varsinainen ”Pelle Peloton”. Aivan huikeaa teknistä neroutta ja moniakin erikoisia keksintöjä. Lisättynä hyvillä käden taidoilla ja ymmärryksellä eri metallien sielunelämästä ja niiden käsittelystä.
Ainoana ongelmana tässä oli vain se, ettei hän kestänyt ympärillään olevaa elämän raakaa todellisuutta sitten päivääkään selvin päin. Kaikki mieltä stimuloiva etanoli kelpasi helpottamaan sen tiedon tuskaa. Tarvittaessa esim. jäähdytys- ja pakkasnesteistä ”tislattiin” ulos mieltä helpottava etanoli. Hän oli siis aito spurgu. Rappioalkoholisti myös ulkoiselta olemukseltaan.
Nöösinä tämän kaiken näkeminen oli vain erittäin tuskaisaa..

Tietenkin on todettava, että sain Äitini kautta varmaan Häneltä joitakin geenejä, jotka ovat vaikuttaneet minun koko elämäni kaareen. Ulkopuolisten arvioitavissa on sitten täysin se, miten tämä on näkynyt omassa toiminnassani tämän alan yrittäjänä..?

Minulle kaiken alku oli kuitenkin tuo Hänen, yhdessä isossa puulaatikossa ja ainakin kuudessa muovikassissa oleva Zyny. Täydellisesti nippeleinä, eikä mikään osa toisessaan kiini. Koskien myös moottoria. Kunnossa oleva kampura oli kuitenkin jätetty purkamatta...
En tiedä, mistä ja miten tämä Zyndapp Hänelle aikanaan kulkeutui. Mutta sen tiedän, että Hän tekniikan syövereihin syvälle sukeltaneena, sekä perfektionistina, oli päättänyt jossain vaiheessa tehdä Zynylle perusteellisen kunnostuksen. Myös hankkien? / teettäen? (En tiedä) puuttuvan kolmosvaihteen hammaspyörän, koska niin pitkää välitystä ei moottoripolkupyörälakimme sallinut.
Kuitenkin lievästi sanoen kesken, oli kunnianhimoinen projekti Häneltä jäänyt jo kauan sitten.
Etanolin mieltä keventävä helpotus sekä ”tenuremmien” kutsu, vei lopulta voiton nippeleiksi puretun Zynyn kutsusta, pääsyksi takaisin elävien kirjoihin…

[ReijoMyllymaa]

Ukkini oivallus?

En voi tietää, mutta ajatella voin..?
Mopoikäni lähestyessä, saattoi Äitini isän etanolihuuruisessa päässä syntyä varsin merkittävä ajatus.
”Katsotaanpas mistä puusta tyttärensä esikoinen on veistetty..?”
Jossain vaiheessa, mummulan navetan ylisillä könytessämme, osoitti ukki kaiken roinan keskellä olevaa suurta puulaatikkoa. ”Tos on poeka sulle mopo…”
Vahva muistijälki tuosta tilanteesta mieleeni jäi. Ensin melkoinen hämmennys, mutta myös välittömästi orastava innostus päästä sillä ajamaan. Toisaalta realistinen huoli ja jopa pelkokin siitä, saisinko koskaan siitä mitään oikein toimivaa syntymään..? Varsinainen tunteiden myrsky ja sekamelska siis...
Väkisin poljettavalla, isolla miestenpyörälläni olin polkenut sinne ja tänne ikäisekseni jo aika paljonkin. Lisättynä läheisen hiekkakuopan ”scramblis radasta” hyppyharjoituksineen. Sillä samalla yksivaihteisella munamankelilla…
Ainoa ymmärrys tuon mystisen puulaatikon sisällöstä oli, että kokonaisena ollessaan ei sitä tarvitse polkea, muuta kun käyntiin, sekä liikkuessaan se pitää varsin mieltä kiehtovaa pärinää..

[ReijoMyllymaa]

Pitkä, kuuma kesä.

Aika pian koulun kevätjuhlien jälkeen, raahattiin puulaatikko muovikasseineen isäni rakentaman, hieman keskeneräisen autotallin syövereihin. Kaiken omakotitalon rakentamiseen tarvittavan tarpeiden jättämään, varsin ahtaaseen tilaan. Työkaluja kuitenkin oli. Vanha talttapäinen ruuvimeisseli puukahvalla, iso vasara, ainakin kymmentuumainen jakari, sekä isot putkipihdit. Näillähän tekee sitten jo melkein ihan mitä vain? Ainakin jos on enemmän intoa, kuin ymmärrystä..
Ajatukseni risteilivät pelonsekaisesta huolesta, ennenkokemattomaan onnistumisen toiveeseen.
Nyt ainakin tämä, tässä tallin lattialla oleva kummallinen ja sekava osakasa on kuollut.
Ei toimi, eikä hengitä, koska kaikki sen jäsenet ovat irroitettu toisistaan..
Minäkö kykenisin tämän Zynyn koskaan palauttamaan takaisin elävien kirjoihin?? Sekä sen suorittamaan jälleen sille aikanaan Saksassa asetettua tehtäväänsä? Riemusta kiljuen kuljettamaan ohjastajaansa maailman ääriin, vaihtuviin maisemiin, myös työhön ja hankintaan, uusiin seikkailuihin, sekä monien, mielenkiintoisten tilanteiden ja ihmisten kohtaamiseen?
Vasta paljon myöhemmin oivalsin: Motorismiin...

[ReijoMyllymaa]

Synnytystuskat alkavat..

Mutta ”kätilön” työkalut ovat, vaadittavaan toimenpiteeseen nähden, vähintäänkin puutteeliset.
Työkalukauppaan olisi lähdettävä, mutta sinne on polkupyörällä poljettavaa matkaa pitkälti.
Suurin ongelma kuitenkin, ennen poljentaan pääsyä, oli kaluihin tarvittavan varallisuuden täydellinen puuttuminen..
Hoksasin, että rahaahan oli ympäristössäni sitten vaikka kuinka. Ne olivat vain väärässä paikassa. Ne ovat muitten, kun minun taskussani. Mikä yrittäjyyden itu mieleeni silloin istutettiinkaan?
Aktivoiduin luontevasti nyppimään markkoja vanhempieni, isovanhempieni, naapureiden ja jopa kaverienikin taskuista. Maailmassa oli jo silloin, sekä on erityisesti nykyäänkin, todella paljon tekemätöntä työtä. Puuttuu vain oivallus, tekijät ja heiltä vaadittava tahtotila, motivaatio.
Siksipä koko aikuisikäni olen aina todennut: ”Eihän minulla mitään muita rahoja ole koskaan ollutkaan, kun asiakkaitteni taskussa olevat rahat. Sieltähän niitä voi nyppiä, sen kun ehtii. Hyvää ja oikeaa palvelua vastaan. Rahojen vaihtotilanne on onnistunut, kun molemmat, saaja sekä luovuttaja hymyilevät..”
Tämä totuus ei tässä muuttuvassa maailmassa ole koskaan miksikään muuksi muuttunut..

Aivan alkuunhan ei millekään työkaluile käyttöä edes ollutkaan. Jos ei ollut edes vähäisintäkään ymmärrystä siihen, mikä osa mihinkäkin kuuluu, ei siinä vielä käden jatkeeksi kuuluvia työkaluja tarvitakkaan. Ainoa tarvittava työkalu siihen oli, vielä silloin heikkokuntoisena, korvieni välissä..
Seuraava tarvittava ”työkalu” oli pieni jakkara, jonka toin mystisen osakasan äärelle.
Istunnot kylmän raudan, sekä loogiseen ajatteluun oppivien aivojeni kesken siis alkoivat.
Eivätkä ne istunnot olleet lyhyitä, eivätkä helppoja…

Keneltä voisin kysyä neuvoja? En sitten keneltäkään. Isäni ymmärsi ”vain” meijeritekniikan ja ruostumattoman teräksen käsittelyn sielunmaisemaa. Ja oli harvoin kotona, koska siihen aikaan meijereitä rakennettiin vielä ympäri Suomen, lähes joka kylään.
Missäs on sitten tämä neropatti, Ukkini? Siltojen ja veneitten alle tiensä luontevasti vei.
Ja siihen maailmanaikaan lankapuhelinkin oli vielä suhteellisen harvinainen kapistus. Ei voi soitaa mihinkään eikä kellekään.. Saattoi olla Häneltä myös hyvin tietoinen toimintatapa?
”Antaa pojan nyt marinoitua moottoritekniikan kiehuvissa liemissä. Aikanaan sitten selviää, mikä on saavutettu kypsyysaste…?”
Kaveripiiristäkään ei apua löytynyt. Sama oli heidänkin tasonsa moottoritekniikan ymmärryksen suhteen, kuten minullakin. Ei siis mitään. Ajelimme fillareilla, joihin oli jo kyllä vaihdettu scramblistangot ja pitkät satulat. Pahvinpala räpättimenä pinnoihin huolehti asiaankuuluvasta äänimaailmasta. Minulla vain oli polttava halu saada aikaiseksi se oikea ääni.

[ReijoMyllymaa]

Mikähän voisi kuulua ja liittyä mihinkin..?

Mistään varaosa- korjaamokäsikirjoista tai ”räjäytyskuvista” en älynnyt edes haaveilla.
Jos en tiennyt edes sellaisten olemassaolostakaan...
Tyhjien moottorilohkojen sisään näyttäisi kuuluvan aivan käsittämättömän paljon omituisen näköisiä akseleita ja ertyisesti hammaspyöriä. Mikä näiden kaikkien tarkoitus ja tehtävä on..??
Yhdelle akselille, jossa on isot vastapainot ja niiden välissä oleva laakeroitu tanko, näyttäisi olevan ihan oma paikkansa lohkojen välissä. Mutta miten päin se siihen väliin kuuluu..?!
Toisessa pääsää on kartio, jossa on lovi. Mitähän siihen tulee? Toiseen päähän voisi ajatella kuuluvan joku hammaspyörä, mutta mitähän se pyörittäisi..?
Seuraava akselinreikä on molemmissa lohkoissa kuitenkin aika kaukana. Jomman, kumman hammaspyörän täytyisi olla siis aika iso? Sellainenkin hammaspyörä yhdestä muovikassista löytyi.
Mutta se ei mitenkään istu ainakaan sen kampiakselin kumpaankaan päähän.
Jossain vaiheessa tajusin, että se oli sen märkäkytkimen hammaskehä…

[ReijoMyllymaa]

Tuskan kaava.

Lähtötilanne kaikkien ongelmien ratkaisuun oli siis vähemmän optimaalinen. Enemmänkin ehkä mieluimmin katastrofaalinen..?
Mutta toisaalta erittäin optimaalinen oppimaan loogista ajattelukykyä, periksi antamottomuuta, sekä mielen vahvistamista jopa mahdottomalta tuntuvan tavoitteen saavuttamiseen. Siis pelkkää tuskaa…

Tällä Zynyllä ja minulla oli ikäeroa vain noin kahdeksan vuotta. Sukupolvien välistä kuilua ei pitäisi olla, joten pystyisimme kuitenkin puhumaan keskenämme ns. ”samaa kieltä…?”
Kyllähän me sitten paljon puhuimmekin toisillemme. Minä jopa välillä itkin…
Sovittelin niitä mystisiä osia jotenkin toisiinsa sopiviksi. Sitten yritin varovasti sovittaa moottorin lohkoja yhteen. Zyny kyllä kertoi heti minulle, että väärin meni. ”Pura kaikki pois. Ajattele, mikä meni väärin? Ja aloita kaikki uudelleen paremmasta alusta…”
Tuskan kaavaksi muodostui: Kokoa, itke, purkaa, kokoa, purkaa, itke, kokoa, itke, purkaa….
Tuntui siltä, että koko kesä menee tässä aivan helvetin kuumassa tuskassa. Uskominen onnistumiseen välillä horjui. Mutta tahtotila ongelmien ratkaisuihin kuitenkin kantoi.
Tuskanhien lisäksi tuli oikeaakin hikeä. Useampikin polkupyöräretki kesän aikana täytyi Hämeenlinnaan tehdä. Milloin tarvittiin joitain tiivisteitä moottoriin Saarto&Siivoselta. Milloin lisää työkaluja Skogsterilta. Huoltoasemalta piti käydä ostamassa vaseliinipurkki, jotta rullalaakerien ja vaihteiston kuulakytkimien kokaminen helpottuisi.

Se ymmärrys minulla sentään oli, että käsittelen tässä vanhaa, haurasta mopo-vainajaa.
Puhaltaakseni siihen hengen takaisin, en voi enkä saa käyttää elvytykseen mitään voimaa ja väkivaltaa. Käsittelen sen kaikkia jäseniä hienotunteiseti ja syvällä kunnioituksella. Ovathan ne kaikki olleet kauan sitten yhteydessä toisiinsa ja muodostaneet hyvin toimivan kokonaisuuden.
Kaiken onnistuminen riippuu siis vain minun omasta päättelykyvystäni..

[ReijoMyllymaa]

”Syksy saa, mut minä en..”

Tuostahan on joku laulukin joskus tehty…?
Koulujen kesälomat olivat jo päättyneet, mutta minä kärvistelin edelleen kuolleen kirjoissa olevan Zynyn äärellä. Kaikki kouluun liittyvä läksyjen lukemisineen ei olisi voinut siinä vaiheessa vähempää kiinnostaa.
Paitsi metalli- ja puutyöt. Olihan toki tallista alkanut kesän mittaan kuulumaan tuskaisen ähinän seasta riemunkiljahduksiakin. Oivaltamisen iloa, kun hoksasi mihin ja miten päin mikäkin osa kuuluu ja toimii, suoriutuen sille asetetusta tehtävästään.

Lähes kaikki osat olivat vihdoinkin tavanneet toisensa oikeassa järjestyksessä . Rullaavaan runkoon oli asennettuna jo kokonainen, mutta vielä muuten hengetön moottori.
Bensiinin kulku tankista kaasarin kautta moottorin sisuksiin ja viimein sylinterin kannen palotilaan oli jotenkin ymmärryksessä. Mutta sen sopan sytyttämiseen tarvittava kipinä puuttui.
Myöhenpinäkin aikoina olen niin monesti joutunut toteamaan:
”Se on aina selvä vika, kun kiertokanki on kyljestä ulkona. Mutta sähköjen kanssa on aina kusessa.”

Eipä ollut vähäisintäkään ymmärrystä sen kipinän synnyttämisestä. Ja että sen pitäisi vielä syntyä tarkasti juuri oikealla hetkellä..? Täyttä mystiikkaa oli se, miten se temppu tehdään.
Maali häämöttää, mutta nyt tarvittiin apuja jo kokeneemmalta taholta.
Arhon veljekset olivat kylällä hyvin tunnettuja Jawojen käsittelijöitä. Jos pystyy toimimaan Tšekkoslovakialaisen sähkön kanssa, pitäisi germaaninen vastaava olla simppeli juttu..?

[ReijoMyllymaa]

Zyny herää kuolleista..

Sain jollain konstilla houkuteltua veljeksistä Masin syventymään Zynyn, mielestäni ihmeelliseen elektronien maailmaan. Magneeton pohjalevyn katkojankärkineen täytyy olla vain oikeassa asennossa vauhtipyörään nähden, että kaikki tapahtuu oikeaan aikaan…
Palotilaan puristettu kaasuseos sytytetään sillä kipinällä, joka saa aikaan valtavan, mutta hallitun räjähdyksen. Ja vieläpä jokaisella kampiakselin kierroksella. Todella ihmeellinen juttu..?

Erityisen vahva ja ikuisesti mieleen jäävä muistijälki tuosta tapahtumasta jäi. Zyny heräsi kuolleista. Sehän käy..!! Oikea ääni kuului pakoputkesta. Pulssi hakkaa rajusti ylikierroksilla, mutta kokeiltava on. Kytkin toimii, koska ykkönen menee päälle ilman ongelmia. Kaikki kaksi muutakin vaihdetta löytyvät. Eli yhteensä kolme! Mikä aivan huikea, jopa pelottava vauhdin hurma…
Vedet lensi silmistä. Monestakin eri syystä…

Ja reviiri laajenee..

Eihän tuollaisen tunne- ja adrenaliinimyrkyn jälkeen ole mitenkään mahdollista nukkua levollista unta. Vaikka siihen aihetta olisikin. Tietynlainen maali on viimeinkin saavutettu. Uni ei vain tuu..
Yläkerran poikienhuoneen ikkunan alla ovat palotikkaat. Kaikki toiset nukkuvat jo. Miten helppoa onkaan laskeutua niitä myöten alas ja ottaa elämäniloa pursuava, kuolleista herännyt Zyny tallista ulos. Ehkä Hänelläkin on patoutunutta tarvetta kirmata jälleen ympäriinsä..?
Kotipihassa ei Zynyä kannata käyntiin polkaista, vaan oli se ( hänet) talutettava loitommalle.
Ettei kukaan herää..
Mutta kun kaikki noin puolitosta korskeaa hevosta päästetään valloilleen, ei riemulla rajoja ole!
Ei minulla, eikä Zynyllä. Syyskesän yön meheviä tuoksuja kiskoIvat sisäänsä molemmat. Tuntui siltä, että koko maailma oli avoimena edessämme. Ja me menimme, sekä koimme, elimme..

Eihän ne retket tietysti siihen yhteen ainoaan yöhön jääneet. Ei silloin, eikä myöhemminkään.
Koulu, sekä muu ”kirjanoppineisuus” vain luiskahti hieman sivuraiteille siinä vaiheessa. Opin elämää ja elämistä omia polkujani. En lukemalla, vaan tekemällä, kokemalla ja kokeilemalla..
Sille tielle sitten loppuiäkseni jäinkin…

(Tarina Zynystä jatkuu..)

[ReijoMyllymaa]

OSA II

Zynyn duunausta.

Kantapään kautta oppiminen kun oli jo hyvällä alulla, niin sillä tiellä luonnollisesti jatkettiin.
Kylän jengin muihin mopoihin verraten Zynyn nopeus oli murhaavan ylivoimaista. Kiitos sen kolmannen vaihteen. Looginen seuraus siitä oli tietenkin päättymätön kilpavarustelun kierre.
Isompia eturattaita ja pienempiä takarattaita alkoi kummasti löytymään kaverien mopoihin.
Minun oli vastattava tietenkin samalla konstilla maineeni ja asemani puolustamiseksi.
Aika pian tulivat kuitenkin vakiomoottorien rajat vastaan. Korskeat puolitoista heposta muuttuivat laiskoiksi aaseiksi, kun kuormaa tarpeeksi lisättiin..
Voimalaitoksista olisi siis otettava tehoa enemmän ulos. Opimme sujuvasti lyhentämään mäntien helmoja, viilaamaan kaasarien kurkkuja isoimmiksi, viilaamaan sylinterikannesta pois, poraamaan lisää reikiä äänenvaimentimiin j.n.e…
Sitä vain joskus jäi ihmettelemään, miksi näihin päristimiin on laitettu niin paljon ylimääräistä metallia? Aina kun me paransimme poltettavan bensiinin hyötysuhdetta, syntyi työpöydälle ja lattiallekin jonkinlainen keko alumiini- ja metallipurua..?

[ReijoMyllymaa]

Säädöt kohdalleen.

Sopikohan Solikan Encarvin säätösuutin Zynyn Bingiin..? En enää muista. Sellainen ihmekapistus minulle jostain kuitenkin kulkeutui. Siitähän se riemu sitten repesikin…
Olikohan niin, että kaasukapula ja säätösuuttimen nuppi olivat molemmat samalla puolella mopotinta? Hieman voimisteluliikkeitä vaati pitää ajaessa kaasukapula täysin auki ja samalla hakea vasemmalla kädellä suuttimen nupista herkullisinta asentoa moottorin iloiselle kimotukselle.

Kyllähän se mylly aikansa sitten hihkuikin. Kaikella on kuitenkin rajansa. Liian runsaasta hapesta johtuen palolämpötila vain karkasi aivan liian korkeaksi. Se lämpötila taas turvotti mäntää, joka ei enää mahtunut vipeltämään ees, taas, työpaikallaan. ”Niukas kiinni” siihen hemmetin hienoon kovakromiseen reikäänsä.
Ja taas poljettiin hiki lippalakissa Hämeenlinnaan Saarto&Siivoselle ostamaan uutta mäntää..
Kantapään kautta tullut oppi oli siis jälleen tehokasta. Joskin myös yleensä kalleinta...

[ReijoMyllymaa]

Ulkonäön ja jousituksen ”tuotekehittelyä”.

Zynyn ulkoinen olemus oli nuoren finninaaman mielestä selvästi ”pappamainen”. Käsitys maastoajoon tarkoitetun motskarin ulkonäöstä oli jo tiedossa. Toimenpiteisiin epäkohdan korjaamiseksi oli siis ryhdyttävä. Polkupyörän kohtalona oli joutua ”elinluovuttajaksi” pitkän satulan ja scramblistangon suhteen...
Etulokariksi oli sen aivan karsean, ison peltisen tilalle löytynyt Solifer Speedin siro ja kevyt alumiinien. Mutta jotain vielä puuttui? Eturengas on vieläkin liian lähellä sitä lokaria..?
Joustomatkaa on siis lisättävä, että ainakin edes jotenkin näyttäisi Greevesiltä…
Alan miehet taas tietävät, miltä Greeves näytti? Jos ei, voi aina kysyä kuukkelilta.
Ongelman ydin oli Zynyn alkuperäiset, peukalon vahvuiset ja mittaiset etuhaarukan jouset.
Apua joustomatkan lisäämiseen löytyi ilmakiväärin jousesta. Siitä katkaistiin vähintäänkin riittävän pituiset vieterit. Vipuvarsien liikevaran kasvattamiseksi täytyi niiden kotelosta sahailla alumiinia ”vähän” pois. Iskunvaimentimien tarkoitusta ja merkitystä ei vielä tässä vaiheessa ymmärretty..
Kuljettajan terveyttä vaarantavat elementit olin siis onnistunut Zynyyn rakentamaan. Kulkunopeus olikin jo kunnossa, lisättynä pitkillä joustoilla, ilman iskunvaimennusta..

[ReijoMyllymaa]

Loppuelämäni kokoinen koeajo..

Silloinen Pälkäneentie oli sorapintainen ja aika mutkainen. Eikä sillä ajamiseen oikeastaan lupaa vielä ollutkaan. Ikä ei vielä riittänyt. Mutta lähistöllä oleva laaja peltoaukea suorine peltoteineen tarjosi temmellyskenttää aika mukavasti. Peltojen salaojitus teki vasta tuloaan, joten aukeaa risteilivät isot valtaojat. Sillä pitkällä suoralla oli ainakin pari puista siltaa, jotka olivat noin parikymmentä senttiä alempana, kuin muu peltotien pinta.
Hyväkulkuisella Zynyllä, pitkine joustoineen, ei tarvitse siis enää kaasua löysäillä sillan kohdalla.

Melkoinen yllätys vain oli, että vastapattiin tömäytys linkosi Zynyn suunnilleen maata kiertävälle radalle. Laskeutuminen takaisin maan pinnalle ei ollutkaan sitten enään mitenkään hallinnassa. Mukkelis-makkelista kierien laskeuduin tien viereiseen, pienempään ojaan. Rytinän lakattua oli pönttö aivan sekaisin..
Missäs Zyny? Se kuitenkin lähistöltä, lievästi vammautuneena löytyi. Mutta reikäpäisen kuljettajan vasemmassa olkapäässä oli vihlova kipu. Vasen käsivarsi retkotti velttona alas. Ylösnoston yritys ei tuota muuta, kun lisää kipua. Kyynärvarsi sentään totteli jotenkin komentoja. Kylläpä vaan ketutti..
Positiivisiin huomioihin kannattaa aina kuitenkin tarttua, isommankin katastrofin keskiössä.
Huomasin että oikea, kaasukäsi jäi vielä ehjäksi. Sain kammettua ajokuntoisen Zynyn jotenkin takaisin pyörilleen ja poljettua sen käyntiin. Nilkutin sitten tuskissani kotiin.
Hieman kiukkuinen, mutta samalla huolestunut äitini, kuljetti minut oitis Hämeenlinnan keskussairaalaan. Ilman mitään röntgeniäkin, tohtori totesi heti että solisluu on poikki. Käsivarsi vain kantositeeseen ja vahvasti karrikoitu ohje oli: ”Istu odottamaan kuusi viikkoa, kyllä se luutuu siihen sitten kiinni takaisin aikanaan...”

Tämä saksalaisen insinööritaidon näyte, Zyny Viisysi opasti minut siis koko loppuelämäni kestävälle tielle parissakin eri aiheessa.
Niin tekniikan kanssa turaamiseen, kuin myös oman ”runkoni” jatkuvaan parsimiseen ja paikkaamiseen..

Muisteli eläkeläinen, kylmän raudan seppä,
Repa

[koo100]

Todella kiinnostava tarina!!
Luulen että jatkoa tulee, palstan pitäjille vinkkinä että varaavat tilaa.

Minulla tarina melko sama. Sain AJS 500 -1957 pyörän osina pärekorissa. Siitä ajokuntoon kunnes sain mp. kortin.
Ketuttaa vaan kun myin sen joskus 1972 Tampellan koulukaverille.

Nyt kun luin juttusi, hiukan kaduttaa että en seurannut omaa osaamista kuten sinä teit.

M.B

[Mikki]

No tässähän on tarinaa vasta parin... kolmen vuoden ajalta? Vielähän jatkoa riittää useiden vuosikymmenten osalta!
Sitä odotellessa...