BMW moottoripyöräkerhon keskustelupalsta

Siirtymä Sinesistä Albufeiraan

Nakitusvaattori ehdotti tietysti mutkaisinta reittiä Albufeiraan mantereen kautta. Mutta kun pohjolasta tullaan ihan vasiten Atlannin rannikolle, on siellä pysyminen enemmän kuin toivottavaa..? Niinpä täppäilin härpäkkeelle ohjeeksi viedä meidät ensin Lagosiin, aivan Portugalin läntisinpään-/ eteläisinpään kärkeen. Siten Atlannin pitäisi väikkyä ajoittain ohjaustangon kaasukäden puolella suurimman osan päivästä..?
Noh. Eipä tuosta kovin kummoisia mutkaorgioita päässyt syntymään. Eikä nähty paljon Atlantiakaan.. Sinänsä hyvin kelvollista kapeaa kaksikaistaista tiestöä oli mukavaa posotella menemään. Alkoi valjeta myös ymmärrys siitä, miksi tiestöä ei ole viisasta tehdä aavan valtameren rantaviivaan. Ja miksi kituliaat kylät sekä jäljellä olevat asukkaansa ovat sellaisia, kuin ovat. Sekä se kiehtovakin yhteys suomalaisen ja portugalilaisen ihmisen sielunmaisemaan. Maantieteelliset sekä historialliset tosiasiat ovat muokanneet meidät aikojemme alusta lähtien sellaisiksi, jollaisia olemme nyt.
Pohjolan perukoilla olemme tottuneet tappelemaan milloin susia, milloin ryssiä vastaan.
Ja missä olosuhteissa. Kaamosmasennus painaa ja sukat ovat aina märkinä. Ja jos ei ole märkinä, niin ainakin seuraavaksi pakkanen panee...
Vetäähän tuollainen mielen mustaksi. Lyhyt ja vähäluminen kesä ei ehdi paljoakaan mielentilaa korjata...

Mitä yhtäläisyyksiä sitten portugalilaisilla on? Kaukaa maailman poliisin, Amerikan rannikoilta vyöryvä Atlannin raivo. Ja se on pysyvä olotila, ainakin talviaikaan.
Aivan samoin kuin se meidän kaamoksen kautta siirtyminen talven koettelemuksista selviytymiseen.
Luontainen, ulkoinen vihollinen portugalilaisilta puuttu, toisin kuten meiltä. Mutta heillä, kuten myös espanialaisillakin, on ollut kyky rakentaa se vihollinen ihan itse sisäisesti.
Diktatuurit sekä sotilasjuntat on saatu kammettua nurin. (Portugalin Neilikkavallankumous keväällä 1974, jonka jälkeen oli enemmän kuin lähellä maan ajautuminen kommunismiin.)
Mutta edelleen vasemmistolais - sosialistinen virtaus näkyy valtakunnan sielunmaisemassa voimakkaasti. Järjestelmä kyllä lihoo, mutta sen maksajat laihtuvat. Aivan samahan se on kaiku askelten nyt meillä Suomessakin....

Harmaasta ja tuhruisesta Lagosista ei paljon kerrottavaa ole. Ellei kertoisi niistä monista keskeneräisiksi jääneistä kerrostalorakennuksista graffitteineen. En kerro...
Siispä lääkkeeksi tähän apatiaan Albufeiraa? Alligaattorin asetuksena edellenkin se mutkaisin reitti. Nyt mentiinkin välillä aika lähellä rantaa, Portimaon kautta. Tunnettua moottorirataa emme kuitenkaan nähneet. Sensijaan näytti siltä, että jonkun asumuksen takapihan kautta mentiin..?

Albufeiran keskusta saavutettiin hyvin illansuussa. Olimme olleet samalla aukiolla Terhin kanssa Gessulla neljä vuotta sitten kesä- heinäkuun vaihteessa. Turistisesonki ja sirkus pyöri täysillä kierroksilla auringossa.
Nyt oli toisin. Aurinko ei paista, eikä turisteja näy. Tuuli riepottelee roskia aukiolla, jonka laitamilta lähes kaikki kaupat sekä ravintolat on suljettu. Selvästi marocolaisten oloisia nuoria miehiä maleksii siellä ja täällä. Eipä tästä masennuksen lääkkeeksi ollut...
Jospa kunnon sauna korjaisi vielä tilanteen. Sellainen pitäisi olla, Huuruksen etukäteen tutkimassa Hotel Alfamarissa. (www.alfamar.pt)

Matka kotiin.

Kylpylähotellin sauna vastasi suurin piirtein käsitystä suomalaisesta saunasta. Avara kylpylätila poreammeineen, sekä erillinen, isolla Harvian kiukaalla varustettu varsinainen saunatila. Kunnollisen kiukaan potentiaalista oli vain otettu ulos varsin maltilliset tehot. Kiville heitetty löylyvesi kyllä pihisi, mutta tunnelma oli enemmänkin turkkilaiseen höyrysaunaan viittaava.
Hiki silti irtosi, irroittaen myös samalla kehoon kertyneen, ajopäivään liittyvän pienen pettymyksen...
Puhtain mielin ja kehoin, olikin hyvä varustautua seuraavan ajopäivän haasteisiin. Huomiselle maanantaille säätiedotus uhkasi voimakkailla rankkasateilla ja ukkosmyrskyllä, koko päiväksi, perille asti.
Levolle asetuimmekin voimistuvan tuulen ja Atlannin kohinan saattelemana..

Aamulla heräsimme sitten ukkosen kaukaiseen kumuun. Tuulikin oli voimistunut niin, että huoneessamme verhot lepattivat,
vaikka kaikki ovet ja räppänät olivat kiinni...
Aamiaiselle siirtyessämme totesimme, että sade on jo alkanut. Eikä kaurapuuroa löydy vieläkään.. Saatavissa olevilla eväillä urheilija vain psyykkaa itseään edessä oleviin haasteisiin. Asenne ja tahtotila nostetaan tasolle, jossa kaikki odotettavissa olevat vastukset voitetaan. Ajovarusteita päälle kiskoessa, oli tiedossa ettei vajaan viidensadan kilometrin veto maaliin, tulevissa olosuhteissa, ole aivan "pala kakkua."
Noh.. Sinne on aina ennenkin rynnätty, missä vastus on ollut kovinta...

Alligaattorin säädöt muutettiin nyt tietysti nopeimmaksi reitiksi Malagaan. Ja sähköliivin piuha tökättiin jälleen kiinni. Siitäpä sitten lähdimme ottamaan tilaamme siihen pontevaan tuuleen sekä edelleen voimistuvaan sateeseen.
Faron tietämillä sade ja tuuli olivat saaneet jo lisää voimaa, mutta olotila ajovarusteiden sisäpuolella oli toistaiseksi hyvin siedettävä. Ukkosen rymyäminen kuului välillä kypärän sisälläkin, huolimatta muusta sateen ropinasta ja tuulen vonkumisesta. Tarvetta pysähdyksille ei ollut, koska tankit oli täytetty Albufeirassa. Hyvinkin Sevillaan asti pitäisi niillä päästä.

Jo ennen rajajoen, Rio Guadianan, ylitystä tilanne alkoi kuienkin käydä mielenkiintoiseksi. Motarillakin on vettä paikoin aika vahvasti. Myös mereltä puskevaan myrskytuuleen on nojattava välillä oikenkin kallellaan oikealle. Matkanopeus olisi kuitenkin pidettävä 120 km/h paikkeilla päivän suunnitelman toteuttamiseksi. Toisaalta riittävä nopeus myös helpottaa ajoneuvon pysymistä kaistojen alueella. Tosin virhearvion seuraukset voivat olla dramaattisemmat...
Rio Guadianan ylittävä korkea kaarisilta oli remontissa. Käytössä on vain yksi kaista molempiin suuntiin. Liikenne mateli kävelyvauhtia. Siellä yläilmoissa pelotti jo ihan oikeasti, miten tässä myrskyssä pidetään mozkari tällä hitaudella pystyssä...
Espanjan puolelle selvisimme kuitenkin ilman aineellisia vahinkoja. Tuntui jotenkin helpottavalta päästä takaisin Espanjaan, tietynlaisen apatian jäädessä taakse, vaikka sääolosuhteet pysyivät vähintäänkin ennallaan.

Huelva saavutettaessa ei kuitenkaan mikään ollut enää ennallaan. Mistä tämä luonnon raivo voi saada vielä lisää voimia? Vedenpitävät ajovarusteet olivat antautuneet tässä painepesurissa jo aikaa sitten. Vettä oli jopa sähköliivin väärällä puolella. Umpimärissä hanskoissakin alkoi käsien tunto häipyä. Olotila alkoi olemaan kieltämättä aika kenkku. Mutta eteenpäin, elävän mieli..
(Seuraavana päivänä tiistaina näimme kotona telkkarista, millaisesta katastrofista olimme juuri täpärästi selvinneet, vesimassojen vyöryessä kohti merta. Ja vain muutamia tunteja Huelvan ohiajomme (uimisemmme) jälkeen. Sortunutta tietä ja kohti merta ajelehtivia autoja.)
Ehkäpä Huuruksen hyvin toimiva yhteys yläkertaan, pelasti meidät huutoutumasta tulvavesien mukana mereen..?
Ylittipä tämä katastrofi uutiskynnystä tiettävästi silloin siellä Suomessakin.

Noin viisi- /kuusikymmentä kiometriä ennen Sevillaa sade hellitti nopeasti. Ensimäinen hollille sattuva huolto-asema oli Chucenassa. Kassalla tunnottomin käsin lompakkoa esiin onkiessa, osasin sanoa:
"Manos blankos". (Kädet valkoiset) Sekä: "Frio.." (Kylmä)
Kassalla puuhaileva partasuu ei ihan nauruun revennyt nähdessään motoristien tilan. Osaaottava hymy kylläkin, sekä kehoitus juoda jotain lämmintä.
Kuppi kuumaa kahvia sekä käsien hinkkaaminen kuumaan sylinterikanteen, sai vähitellen etäisverenkierronkin toimimaan. Märät hanskat oli heti ängetty kuuman moottorin päälle. Ei ehdi kuivua, mutta ehtii lämmetä..

Eikun menoksi. Ennen Sevillaa uskaltaa aurinkokin tulla tummanpuhuvien pilvien takaa välillä kurkistelemaan. Tuulikaan ei ole enää niin raju, kuin myrskyn silmässä. Onneksemme ei säätiedotus pitänytkään täysin paikkaansa. Sevillan kehätieverkostosta selvittyämme, posottelimme A 92:sta reippaalla otteella kohti Malagaa. Pääosin auringon paisteessa koko ajan. Lämpötila alkoi vähitellen kohota, ja sähköliivi toimi märkänäkin ihan hyvin.. Päätösillallisen ja loppupalaverin pidimme ennen Malagaa Casabermejassa.

Terveet kakarathan hakevat aina rajojaan. Ja rajoilla todella tälläkin retkellä taas mentiin.
Huuruksen maailmankatsomuksen mukaan koettelemuksista selviäminen onnistui ylenpää tulleen johdatuksen ja varjeluksen kautta. Minulla pakanana se oli omaa tahtotilaa ja oikeaa toimintaa silloin, kun oli niin sanotusti "tilanne päällä". Näistä näkemyseroistamme oli meillä tilaisuus puhua retkemme aikana useammankin kerran. Koskaan emme kuitenkaan kinastelleet. Syvä kunnioitus molemmin puolin näkemyksillemme vallitsi aina välillämme. Myös tiukoissa tilanteissa hermot pitivät ja pysyimme toimintakykyisinä.
Malagassa Huurus erkani iloisesti vilkutellen varaamaansa majoitukseen. Minä pörhelsin siitä tuttua reittiä auringon paisteessa Mijakseen. Retken kokonaissaldo oli 1.651,70 km.
Lasse Mårtenson: "On ihmeen hyvä kotiin tulla.. Taas.."

Kokivat Repa ja Huurusmiäs

Adios!