BMW moottoripyöräkerhon keskustelupalsta

Tämä on sitten espanjaa, ja tarkoittaa tietysti härkätaistelijaa.
Hieman oli miettimistä, millainen otsikko kuvaisi parhaiten näitä tulevia mozkaritarinoita.
Härkätaistelu on vanhaa, katoavaa espanjalaista kansanperinnettä. Kuten minunkin työni Suomessa.
Toreadori tekee työnsä taidolla ja tyylillä. Pyrkii joka eleellään antamaan täyden vastineen Hänen palkkansa maksavalle yleisölle. Kuten minäkin. Vaihtelevalla menestyksellä. Eihän se toreadorikaan aina onnistu..?
Kuitenkin kumpainenkin tahollaan pyrkii hyväksyttävään työnsä lopputulokseen….
Maksava asiakas äänestää aina jaloillaan. Minun tapauksessani tarkoittaa luonnollisesti moottoripyörällään.
Josta saankin sujuvasti ”aasinsillan” seuraavaan.

AJOKALUSTON VALINTA

Edellisen Espanja / Portugali – tarinan lopussa jätin itsenikin vielä hieman pinteeseen.
”Konkeloon”, ajokaluston suhteen. Millä päristimellä seuraava pidempi retki tehtäisiin?
Silloin oli jo tiedossa, että minulle on tulossa yksi moottoripyörä lisää, jota en tarvitse.
Vanhimalla pojallani Anssilla oli myynnissä siisti, vähän ajettu Suzuki GSX 1400 -06. Oikea retro-bike. Kahdella takaiskarilla ja ilman mitään muitakaan ylimääräisiä hilavitkuttimia. Kaasarien tilalla sentään ruiskutekniikkaa. Hän tarvitsi itselleen aihioksi vanhemman boxerin, josta rakentaisi scramblerin.
Niin se sivistys leviää, olen aina louskuttanut. Mutta että oma poikanikin…
Sattumien kautta minulle kulkeutui R100 GS/PD -95. Olipa vain osunut kivitolppaan ja runko vähän ”solmussa”. Korjataanko kuntoon, vai myydäänkö osina?? Anssille se kävisi myös hyvin aihiosta.
No. Poikiensa harrastukset tulevat yleensä isille kalliiksi…?
Punnersimme kaupan niin, että Anssi antaa kalliimman Suizan minulle, ja maksan hänelle välirahan projektiin tarvittavina osina ja tarvikkeina sovitun välirahan mukaan. (Toivottavasti saan aikanaan tilaisuuden vääntää erillisen jutun tänne Kerhon foorumille ”Project Scramblerista”?)
Mitäs tällä ylimääräiselä ”puhvelinpoikasella” sitten tekisin? Voisihan sen ajaa syksyllä alas Espanjaan ja jättää sinne? Tai raahata rekalla talven aikana takaisin Suomeen? Saas nähdä…
Ensimmäinen päätös oli kuitenkin se, että lähden sittenkin sillä Espanjaan. Gessu jää tällä kertaa hyvin ansaittuun talvilepoon Suomeen. Hieman säätöä Suizaan toki tarvitaan. Ohjaustanko menee ekana vaihtoon, koska siinä on ”Fat bar” crossitanko. Ei sovi minun käsien pituuksille, eikä rannekulmille.
Invamopohan tästäkin pitää sitten rakentaa. Vasen jalkatappi syntyy kätevästi BMW:n takatapista, joka kiinnittyy helposti moottorin etummaiseen / alimmaiseen kiinnikkeeseen. Vaihdepolkimen laakeroinnin, vivuston ja vipusuhteitten kohdalla oli sitten enemmänkin taikinointia. Kaunis siitä ei tullut, mutta toimiva...
Sivulaukuille olisi selkeä tarve, mutta tämän pyörän tyyliin ne ei sovi mitenkään.. BMW:n tankkilaukku istui mainiosti japanilaisenkin tankin päälle hyvin pienin muutoksin. Armeijan sissireppu toimittaa hyvinkin sivulaukkujen virkaa. Se nivotaan Terhin paikalle satulaan, koska ajan yksin ”alas”. Terhi lentelee sitten aikanaan perille ”Fugeen”. (Fuengirolaan) Tästä se lähtee taas tämäkin retki…

Terveisin Repa
(Ja kohta varmaan Terhikin?)

LÄHTÖ RETKELLE

Laiska töitään luettelee, mutta mennyt kesä oli kieltämättä aika paineinen.
Osansa oli varmaan sillä viimetalvisella möläytyksellä? Meninpä julkisesti sanomaan, että kun nyt olen virallisesti vanhuuseläkkeellä, antaa se ainakin psykoloogisen oikeuden vähentää töitä..
Koskaan ei pihani ole ollut niin täynnä korjaamista ja elvytystä kaipaavia bumuja, kuin menneenä kesänä..
Muutenkin syksyisin olo on kuin sillä haitilaisella woodoo-nukella. Siihen päälle liiketoiminnan laitto telakalle, ja täysin uudella konseptilla suunniteltu retki. Virhemahdollisuudet kertaantuvat, kuten jäljempänä ilmenee..
Tässä kohtaa voi vielä tunnustaa että hankin sen ”nakivaattorinkin”. Mies, kenelle television kaukosäädin on täydellinen mysteerio, menee nämä vielä paljon syvemmälle..

Ennen lähtöä piti Suzuki tankata, mutta kiireessä se jäi. Pian lähdön jälkeen huomasin että bensan varoitusvalo vilkkuu. Kuitenkin kaksi ”tolppaa” näytti olevan jäljellä. Riittäisiköhän se satamaan asti, koskapa sinnekin oli jo kiire. Ei riittänyt..
Mutta taas kävi Hannu Hanhella tuuri. Juuri ennen Linnatuulta moottori hori tyhjää. Rullauksen vauhti riitti siihen sillan alle. Ei kannata työntää, joten ”kipaisin” rinteen ylös ja kaivoin roskiksesta tyhjän Lasol pullon ja mittarista bensaa siihen. Persliukua äkkiä pyörälle ja moottori käyntiin. Renkaat soikeena mittarille ja pikatankkaus melkein formulatyyliin. Tällä aikaa kiire satamaan oli tietysti vain lisääntynyt..
Nyt joutui jo lyömään kannukset Suzukin kyljistä sisään, joka lähtikin hirnuen täyteen laukkaan.
Onneksi poliisin määrärahoja on vähennetty, ja nopeusvalvonta siten satunnaista. Ajokortti edelleen hallussani saavutin sataman sisäänkirjauksen pari minuuttia ennen sen sulkeutumista…
Tämänkertainen merimatka oli harvinaisen tylsä. Ainokaisena mozkari-miehenä laivassa, ei juttukaveria löytynyt. Suurin osa oli venäläisiä rekkakuskeja ja lisäksi bussilastillinen pälättäviä koululaisia.
Onneksi oli hyvä kirja luettavaksi. Matthew B. Crawford: ”Elämän korjaajat”. Se on astetta kevyempää luettavaa kuin Robert M. Pirsigin ”Zen ja moottoripyörän kunnossapito”. Molemmat kirjat kannattaa lukea, jos jaksaa lukiessa samalla ajatella. Jos kiinnostaa pelkästään tarinaan liittyvät moottoripyörät, ei kannata aloittaa… Telkkarikin näkyi laivassa vaihteeksi lähes koko matkan.

Terv. Repa

MATKA ALKAA OIKEASTI

Majoitus Lyypekkiin oli buukattu etukäteen, ja nakivaattori veti korvasta oikealle ovelle.
Aamupalalla kunnon energiatankkaus, koska illan tavoitteeksi oli asetettu Strasbourg. Kokolihapihviä ei päivän aikana ehtisi syömään, koska koko päivän saa vetää käytännössä nenä tankissa.
Nakivaattorin ”lyhin tie” ei todellakaan tarkoita sitten nopeinta tietä. Tutuksi tulivat Lyypekin lähistön pikkukylät, pyörätiet ja maitolaiturit.. Voi saamari! Kello käy! Nyt oli nopeasti löydettävä A7:n pää ja Hampurin viitta. Löytyihän sekin viimein. Alligaattori kiinni, ja nyt vedetään viisarit kaakossa tiekirjan mukaan. Hannover, Göttingen, Kassel. Aa vitosta Frankfurttiin. Mannheim, Karlsruhe, Baden-Baden.
Ainoa ”Stau” sattui Kasselissa, kun jonkun mäen päällä oli henkilöauto kumollaan. Sälää ja lasinsiruja oli motarilla aika tavalla. Koitin valita mahdollisimman puhtaan ajouran. Ei puhjennut rengas..
Muutoinkin matka eteni hieman änkyttämällä, koska Suizan tankkausväli on vain 250 – 300 km, vauhdista riippuen. Lisäksi alkeellinen voimansiirtojärjestelmä vaatii huomiota ja hoitoa aina tankkauksen yhteydessä.
Pimeydellä ja väsymyksellä saattoi olla merkitystä, kun juuri ennen Strasbourgia tuli pieni huti..?
Olin naputellut naviin Henrik Budichin nykyisen osoitteen. Nyt ei syytetä nakivaattoria, joka näytti kyllä oikean erkaneman motarilta. Mutta vauhtia liikaa ja löysä jarrutus meni niin pitkäksi, etten kehdannut enään uupparia moottoritiellä tehdä. No, koneälyhän vetää korjattua reittiä annettuun osoitteeseen.
Siitäpä seurasi vaan melkoinen maaseutukierros Strasbourgin ympäristössä. Idyllisiä pieniä kyliä, ja mukavia mutkateitä. Jospa vain olisi ollut valoisa aika…

Terv Repa

AJOSTA VAPAA PÄIVÄ

Noin kahdeksansadan kilometrin punnertamisen jälkeen Henrikin ja Sadun ”Satulinna” löytyi viimein. Aika maaliin meni vain ”respiitille”. Enskamiehet tietävät mitä se taas tarkoittaa.
Sadun työpaikkahan on nykyään Euroopan Neuvostossa, Suomen edustustossa.
Heillä oli kyläilemässä myös LP:n MP-poliisien kouluttaja (eläkkeellä) Glen Saloranta vaimonsa Kristiinan kanssa. Henkka ilmoitti heti alkuun, että tässä majoituksessa meneekin sitten ainakin kaksi yötä...
Edustustiloissahan sitten tilaa riittää, sauna lämpiää, ja ruokaa on riittävästi. Ja kylläpä meillä mozkarimiehillä juttuakin riitti!
Ajosta vapaana päivänä tutustuimme kävellen Strasbourgin vanhaan keskustaan. Varsin jouluiseksi ja idylliseksi oli se jo viritetty. Iltapäivällä änkeydyimme Henkan Porche 911 Carrera Targaan. Kyllä kahden hengen urheiluautoon neljäkin sopii, kun kenkälusikalla sovitetaan. Tiivis oli tunnelma…
Muhkean murinan (moottorista) saattelemana tutustuimme lähiympäristöön.
Museoon eivät vieläkään onnistuneet minua saamaan. Bugatti-museo oli kiinni. Olin kertonut että näillä retkilläni olen kyllä museot kiertänyt. Kaukaa…
Barrin kylä oli varsin idyllinen ja siisti kahvipaikkoineen.
Illalla ennen saunaa oli ohjelmassa vielä Suzukin pesu edustuston isossa autohallissa. Glen ja Henkka halusivat sen tehdä. Eihän reissussa likaisella mozkarilla voi Suomea edustaa..?
Aamulla tie kutsui kulkijaa sekä puhdasta Suzukia. Haikeaa vain oli irtaantua näin hienosta porukasta ja ikimuistoisista hetkistä. Vielä kerran julkinen ja nöyrä kiitos Sadulle ja Henrikille täydellisestä ja täyteläisestä ylläpidosta Heidän kotonaan. Erityiskiitos Glenille ja Kristiinalle todella mainiosta seurasta! Olipas sykähdyttävä tapaaminen…

MATKA JATKUU JA TIETÄ RIITTÄÄ

Päivän tavoite oli Lyoniin noin viidensadan kilometrin päähän. Lämpötila aamupäivällä pysyi selvästi alle kymmenen asteen. Vedet onneksi pysyivät yläilmoissa, kun kuiva ja kylmä viima puhalteli. BMW:n sähköliiville oli edelleen käyttöä..
Vasta Lyonin jo häämöttäessä alkio lämpötila kohota, kun aurinko punkesi tummien pilvien takaa esille. Valoisaa aikaa oli jäljellä vielä kolmisen tuntia, joten otin uudeksi kohteeksi Montèlimarin pikkukaupungin 150 kilsan päähän etelään Lyonista.
Viljelytasankojen ja suoran motarin jälkeen maisemassakin tapahtui merkittävä muutos. Rhonen laaksoa pätkän seuraillen ja polveillen oli motarikin jo varsin muikeaa vedettävää. Lämpötilakin nousi yli viidentoista asteen. Olipas taas kuitenkin hieno ajopäivä!
Montèlimarin keskustasta löytyi heti mukava, pieni hotelli. Vastaanoton pyöreähkö daami oli varsinainen ilopilleri! Mainos: Hôtel Beausoleil on varsin suositeltava majapaikka, jos sattuu sielläpäin liikkumaan.
Juhlapuku (siis se ajopuku…) pois, ja siviilit päälle. Sitten syömään kävelykadulle.
Kylläpä täälläkin on ihmisen hyvä olla...
Ranskan Montélimarista asetin seuraavaksi tavoitteeksi Valencian Espanjassa. Se olisi reilu seitsemänsadan kilsan veto. Säätiedotus uhkasi koko loppumatkaksi Fuengirolaan asti sadekuuroja ja ukkosmyrskyjä. No, sinne on aina rynnätty, missä vastus on kovinta...
Ensimäiset sadepisarat pläsähtikin visiiriin pian Montpellierin jälkeen. Kurvasin heti ensimäiselle levähdyslevikkeelle, ja voimistelin perinteisen Rukan kumipuvun päälle. Vaikk´ on "Goretexit" ei kannata niitä kastella, jos on muutama ajopäivä vielä jäljellä. Lämpötilakin pysytteli selvästi alle kymmenen asteen, joten Rukka on hyvä apu myös siihenkin. Neopreenihanskojen päälle vedetään Rukan saderukkaset, niin ei sormetkaan palele. Puhelin ja lompakko vielä Minigrip-pussiin ja se tankkilaukkuun, niin taivaalta saa tulla sitten ihan mitä vaan…
Eipä kovin kummoisia kaatosateita kuitenkaan kohdalle sattunut, mutta eipä ollut kylmäkään. Tietullien kolikkopeleissä sadevarustus oli vain hieman haitaksi.
Vasta jälkeenpäin näin telkkarista, millaisiksi katastrofialueiksi Valencia ja Almeria olivat käyntini jälkeen muuttuneet. Tulvia, sortuneita teitä ja siltoja. Kerkisimpä vaan täpärästi alta pois…

Valtakunta vaihtui jälleen sujuvasti, ja Pyreneitten vuoristo antoi rannankin puolella motarille jo mutkia ja mäkiä. Varsin mukavaa kurvailua lievässä kiireessä… Barcelonan ohituskin sujui mallikkaasti. Rukka lepattaen vaan kohti Valenciaa.
Pimeys ehti saapua ennen Valenciaa. Ensimmäinen kohdalle sattuva hotla saa nyt kelvata. Sattui olemaan vaan vähän prameampi. Respan kuivahko herrasmies katseli vettä valuvaa ja paskaista motoristia, mutta suostui kalliin huoneensa luovuttamaan. Lisämaksusta järjestyi Suzukille paikka alakerran isosta hallista. Kuuma suihku teki hyvää, kuten myös kallis pihvi hotlan ravintolassa.
Uni oli ansaittua ja syvää…

MAALISSA ON VOITTAJAN HELPPO HYMYILLÄ

Jälleen oli tiedossa vajaan seitsemänsadan kilometrin ”pikataival”. Illalla pitää olla perillä Fuengirolassa. Terhin kone laskeutuu maanantai-aamuna klo 9.40 Malagaan.
Minun pitää olla kentällä vastassa naama pestynä ja tukka kammattuna…
Aamulla lähtiessä en Rukkaa päälle kiskonut koska kastumisella ei enää niin väliä ollut.
Lämpötilakin pysyi yli viidentoista asteen. Nakivaattori yritti mielestäni ehdottaa varsin kummallista kiertotietä Malagaan yläkautta. Mutta opinpa minäkin hööpöttämään tätä koneälyä. Asetin kohteeksi Alicanten ja sieltä sitten Almerian. Sieltä Malagaan. Ennen Malagaa näpyttelin Fuengirolan, ja homma toimi.
Olipa kuitenkin todella hieno ajopäivä! Välillä aurinko paistoi ja lämpötila pyöri viidentoista ja kahdenkympin välillä. Ensimmäiset öttiäisetkin liiskaantuivat visiiriin. Kesäfiilis!
Pieniä sadekuurojakin toki sattui kohdalle, mutta ne eivät vauhtia hidastaneet.
Almerian ja Malagan väli on varsin riemastuttavaa ajettavaa. Hyvää motaria mutkineen ja mäkineen sekä monine tunneleineen. Merinäkymät lähes koko ajan vasemmalla. Ennen Malagaa alkoikin sitten se todellinen kaatosade. Liikenne hidastui merkittävästi, eikä minullakaan enää kiire ollut. Wanha enskakuski oli ajanut "aikaa varastoon" silloin kun tie oli kuiva. Espanjalaisen nopeusvalvonnan systeemit voi selvitä vasta myöhemmin… En tiedä. Saas nähdä...?
Läpimärkä motoristi otettiin rantakadun hotellissa ystävällisesti vastaan. Etukäteen varattu aparttementos selvitetään toisaalla maanantaina, kun Terhikin saapuu "tontille", ja tuo auringonpaisteen mukanaan.......

No onhan se suorastaan maagista, miten jälleen Terhin paikalle tulo toi ihan konkreettisesti myös auringon esiin. Aamulla tuuli oli rauhoittunut ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Lämpötila kapusi nopeasti 16 - 17 asteeseen.
Eilen illalla olin sopinut enoni Riston kanssa, että Hän tulee hakemaan minut hotellilta klo 9.15 ja noudamme Terhin Malagan kentältä.
Risto on pitänyt täällä vaimonsa Jatan kanssa majaa talvisin jo kuutisen vuotta. Harrastaen aktiivisesti golfia.
Finnairin lento oli tullut jopa hieman etuajassa Malagaan, mutta nopeasti löysimme tuloaulan edustalta hieman pöllämystyneen Terhin. Hän oli lähtenyt kotoa jo klo 02.00... Kaikki oli mennyt kuitenkin hyvin. Olipa taas jälleennäkemisen riemua! Tästä se yhteinen loma jälleen alkaa...
Risto ajoi meidän vuokranvälittäjän kautta, ja totesimme että saamme majapaikkamme avaimen tiistaina puolelta päivin.
Risto kärräsi meidät takaisin hotlalle, jossa maksoin vielä yhden yöpymisen lisää.
Tästä se arki tänne vähitellen asemoituu.
Mopotinkin on vielä pesemättä....

Hola !
Espanjan opiskelu on siis alkanut, ja nyt jo osataan tuo yksi tärkeä sana. Lisää ehkä tarvitaan..
Avaimen Mediterrano Realin aparttementokseen kävin hakemassa Tupasi S.L.:n toimistolta tiistaina 29.pv. Turhaan ei Risto kehunut Heidän palveluitaan. Mukava, positiivinen tekemisen meininki. He varmankin joutuvat olemaan useinkin tekemisissä wanhojen, kärttyisten eläkeläisukkojen kanssa. Minä koitan olla ehkäpä liikaakin toista ääripäätä...? Ainakin meillä oli hauskaa, kun vatvottiin käytännön asioita. Autohallin avaimen saan joulukuun eka päivä, joten Suiza oli ulkoruokinnassa pari yötä. Tallella pysyi, eikä tuo siitä valittanut...
Terhille totesinkin jossain vaiheessa kun täällä, väestön ikärakenteesta johtuen, katukuvassa näkyy jonkin verran näitä sähkörollaattoreita, jotta meidän rollaattori onkin tämä Suzuki GXR 1400...
Muuttopäivä, joten tarvitsimme taxin rekvisiittamme siirtoon. Respan daamia hymyilytti kun pyysimme tilaamaan mieluimmin englantia ymmärtävän taxin.
Tilaus toteutui, ja olipas mainio, nuorehko tyyppi! Harmi vain, että jäi siinä hässäkässä puhelinnumero pyytämättä vastaisen varalle...
Mediterrano Real on uudehko, tasokas huoneistohotelli. Olohuone / avokeittiö, makuuhuone, tilava kodinhoitohuone / wc / suihku. Iso parveke, joka toimii toisena olohuoneena. Kahdeksas, ylin kerros meri- sekä vuoristonäköalalla. Uima-allas sisäpihalla, jonka Terhi on jo ottanut käyttöönsä. On täällä eläkeläisenkin hyvä olla. Asettuminen asumukseen alkaa jääkaapin täytöllä. Se on helppoa ja yllättävänkin edullista tehdä viereisessä, isossa marketissa. Kaikki löytyy, mitä ihminen voi tarvita. Muroista tärpättiin. Terhi oli innoissaan erillisistä liha, kana ja kalatiskeistä. Tähän asti tapaamamme espanjalaiset ovat iloisia, avuliaita ja kohteliaita. Pattayan ja muiden turistialueiden ajoittainen aasialaistyylinen vedätys ja kusetus on loistanut poissaolollaan.
Säät vaihtelee. Välillä paistaa ja välillä sataa. Lämpötila on pysynyt kuitenkin n. 17 asteessa. Ei paha. Normaali suomalainen kesäsää? Kuuleman mukaan sateet ovat olleet täällä Andalusiassa varsin poikkeuksellisia. Telkkari on näyttänyt kuvia katastrofialueilta Valenciasta ja Almeriasta. Sortuneita teitä ja autoja, joista näkyy vedestä vai katto. Hannu Hanhi piti oikeaa vauhtia, ja kerkesi alta pois... Myös lännessä Huelvassa on ollut melkoisia ongelmia. Tornadon tuhoja.
Seuraavana päivänä tuli esille myös tämän maailman pienuus. Olimme tekemässä siinä "lähikaupassa" pieniä täydennyksiä. Sanoin Terhille, että onpas tuolla Kekäläisen Kekun näköinen kaveri. Hivuttauduin lähemmäksi, ja olihan se! Molemmat oli vähän haavi auki. "Mitäs sä täällä teet…?" Ja kyllähän meillä juttua riitti. Kauppareissun jälkeen käytiin vielä yhdessä syömässä. Hän asuu meitä vastapäätä olevassa hotellissa. Keku on perus-hämeenlinnalainen motoristi jo "kakara-ajoilta". Meillä oli myös pitkä asiakas / kauppiassuhde BMW K75:sen kautta. Hän teki mittavan työuran kansainvälisissä rakennus- ja kunnossapidon johtotöissä. Myöhemmin oman insinööritoimistonsa kautta. Mielenkiintoinen oli meillä keskustelu nykyisestä maailman tilasta...

Eka päivä joulukuuta laitoimme taas asioita järjestykseen. Aamulla soitin Tiaisen Karille. (Seitsemänkertainen enduron maailmanmestari -90 luvulla). Sattuikin että Hän oli juuri tullut "Fugeen". Melkoinen hässäkkä päällä. Liuta Husqvarnan jälleenmyyjiä lähdössä "pienelle" endurosafarille Juha Salmisen ja Manolon (Karin "oikea käsi" täällä) johdolla.
"Palataan myöhemmin asiaan..."
Kari pyörittää talvisin täällä yhtiönsä Exdreames Enduro by Kari Tiainen, kautta endurosafareita ja ajoleirejä lähinnä suomalaisille enska- ja crossikuskeille.
Sitten soitti Tuula Pennanen Tupasi S.L.:stä. "Tänne on tullut teille iso pahvilaatikko Suomesta.
Ja autohallin avaimet ovat myös täällä".
-"Tuumme heti taxilla noutamaan!"
Terhin kaikki ajovarusteet ja minun kesäkamppeet olivat perillä. Lähetin ne Suomesta reilu viikko sitten Tupasin osoitteeseen. Laatikko oli aika resuinen ja uudelleen teipattu ja parsittu. Mutta kaikki omaisuus oli tallella.
Seuraavaksi säntäsimme kadun toisella puolella olevaan Coliseo Sport Centeriin. Varsin iloinen ja sporttinen henkilökunta otti meidät vastaan. Yksi kaveri esitteli meille kolmessa kerroksessa olevan tasokkaan kuntosalin kaikki mahdollisuudet. Monia laitteita pystyisin minäkin käyttämään invaliditeetistani huolimatta.
Otimme kumpikin kuukauden kortit á 36,- Eipä muuta, kun hikoilemaan. Ja kukapa muu, kuin Kekäläisen Keku oli myös punnertamassa pää märkänä...
Iltapäivällä aattelin, että samalla kun siirrän Suizan parkkihalliin, voisin käydä katsomassa Karin liiketilat ulkoapäin. Nakivaattorin mukaan ne olisivat tässä varsin lähellä. Kuten olikin. Kari oli yksin paikalla, kun muut vesselit olivat vielä maastossa rymyämässä. Ja taas riitti juttua. Paljon on vuosia kulunut, ja bensaa palanut, kun viimeksi olemme tavannet. Tein Hänelle nastarenkaita siihen aikaan, kun Hän voitti Päijänteen Ympäriajon vuosina 1989 ja1990.
Karin busines pyörii kesäisin Oulussa Motorman OY:ssä ja talvisin sitten täällä Fuengirolassa. Manolo on vain menossa lähiaikoina leikkuupöydälle. Mitähän tulin luvanneeksi, kun sanoin spontaanisti Karille, että olen käytettävissä jos apua tarvitaan? Saas nähdä...?

HUOMIOITA
Nämä nyt ei suoraan ole moottoripyörätarinoita, mutta sillähän tänne erilaiseen kulttuuriin on siirrytty. Kovin yleispätevää yhteenvetoa täältä ei näin lyhyen ajan puitteissa voi tehdä.
Mutta ensivaikutelma on tärkeä. Laulukin on tehty siitä ensimmäisestä seitsemästä sekunnista…
Suotta ei ilmeisesti Fuengirolaa tituleerata maailman suurimmaksi vanhainkodiksi.
Peili on kohdallani Thaimaassa ja Pattayalla, joka on (toistaiseksi?) maailman suurin pordelli…
Tästäpä aasi pääsi taas aasinsillalle.
Espanja Thaimaan vaihtoehdoksi oli mietittynä jo ennen palvotun kuninkaan poismenoa.
Muutamanakin edellisenä vuotena oli kylmä rinki takamuksessa, koska kunkku julistetaan vastoin kansan ymmärrystä sittenkin kuolleeksi. Kuten täältä etäältä voi hahmottaa, kivaa ei siellä ole tällä hetkellä oikein kellään. Mitä sitten kukin ”kivalla” ymmärtää? Suruaikaa on vielä paljon jäljellä, ja sokat kranaateissa pidetään vielä tiukasti paikallan. Uusi kuningas on perimisjärjestyksen mukaan astunut virkaansa. Mutta voi hyvin ymmärtää, miten tyhjän päällä siltikin keskiverto thaikku on.
Sotilashallinto hallitsee, ja hyvä niin. Heille voi vain toivottaa menestystä toimissaan, ja pitämään tulitikut mahdollisimman etäällä siitä ruutitynnyristä…
Aikaisemmissa reissutarinoissani olen kertonut sotilashallinnon hyvistä puolista. Ja nimenomaan länsimaisesti ajattelevan keskivertoturistin näkökulmasta.
Thaimaasta kantautuneiden uutisten mukaan kehityksen suunta on saanut nyt lisää voimaa.
Täältä etäältä vaan miettii, ovatko he itsekkään selvillä työnsä järjettömistä mittasuhteista…??
Ken elää, niin näkee. Mahdollista ja jopa toivottavaa on, että Thaimaa on tulevaisuudessa oikea paratiisi niin turistille, kuin eläkeläisellekin.
Takaisin Espanjaan. Ajamisella tänne oli parikin syytä. Minä kun keskenkasvuisena tykkään vieläkin tuosta ajamisesta. Gessuunkin reilu kymppi kesällä tuli, mutta himoa vielä jäi.
Siirtymästä tänne tuli noin kolmetuhatta lisää. Hemmetin kivaa se kuitenkin oli. Väsymys ja vireystaso kävi vain välillä pientä painia. Mutta ainahan ovat kakarat rajojaan hakeneet…?
Ehkä kuitenkin tärkein syy oli se, että minua viisaammat ovat kertoneet ihmisen siirtymänopeudeksi kävelyvauhdin. Jos kulkee nopeammin, ei sielu ehdi kulkea mukana. Tämän olen kokenut oikeasti Bangkokin lennoilla. Perillä menee viikko / pari täysin zombiena. Sielu tulee jälkitoimituksena…
Vaikka motareilla kävelyvauhti ylittyikin roimasti, tuntuu nyt, että sielu onnistui jotenkin lepattamaan sittenkin kyydissä! Päällimmäinen fiilis perillä on ollut vireys ja positiivisuus.
Ajomiehiä kiinnostaa ehkäpä liikennekulttuuri. Moottoriteillä nopeusrajoitus 120 / 130 km/h on hyvin ohuesti vain jonkinlainen suositus. Rekat ja muut hitaammin liikkuvat sopivat silti mainiosti mukaan. Liikkumista leimaa tietynlainen sivistys ja toisen jatkuva huomioonottaminen. Aivan kuten Thaimaassakin.
Ainakin täällä ”Fugessa” jalankulkija on todellinen kuningas! Tuntuu suorastaan vaivaannuttavalta, kun on vasta lähestymässä suojatietä, vetävät kaikki autoilijat jarrut kiinni…
Pysäköintikulttuuri vaikutta aika luovalta. Mutta kaikki sopivat, eikä kukaan motkota.
Nopeusrajoitusta kaupunkialueella noudatetaan varsin säntillisesti. Rantakadulla rajoitus on 30 km/h. Mittasimme sen pituudeksi 6,4 km. Olipa kiva cruisailla ja katsella…
Aikaisemminkin totesin espanjalaisten olevan iloisia ja ystävällisiä. Näin on edelleenkin, vaikk` poikkeus toki vahvistaa säännön. Asuntohotellimme respassa on harjoittelijoina jopa suomalaisiakin nuoria matkailualan harjoittelijoita. Myös ilmeisesti virolaisia, joista paistaa neuvostoaikainen palvelukulttuuri. Tai juuri sen puute?
Selvästi ylipainoisia täällä on ällistyttävän vähän. Etenkin alkuperäisväestössä. Kuntosalillakin suurin osa on muita, kuin meitä eläkeläisiä. Sopii ehkä tummemman rodun tietynlaiseen macho-kulttuuriin. Jalkapallo on tietysti todellinen kuningaslaji. Näyttäisi, ettei telkkarista juuri muuta tulekkaan. Myös parvekkeeltamme näkyvä jalkapallokenttä on ahkerassa käytössä. Harjoitusvuorot aivan nappuloista aikuisiin joka päivä.
Maisemissa on toistaiseksi hieman totuttelemista Kaakkois-Aasian vehreiden ja kuumankosteiden viidakoiden jälkeen. Mieleen tulee enemmänkin Lappi ja Pohjois-Norjan vuoristo. Karun kaunista. Mutta sopii ehkä paremminkin suomalaiseen sielunmaisemaan?
Puhvelinpoikanen on pysynyt tallissa pari päivää. Kaatosateisiin ei ole enää pakko lähteä.
Säätiedotus on ainakin luvannut huomisesta eteenpäin aurinkoa ja lämmintä. Saas taas nähdä?
Muutenkin suunniteltu ajo-ohjelma poikkeaa edellisistä viidakkoretkistä. Etenkin nyt, kun meillä on tämä mainio tukikohta koko loman ajan. Teemme päivän / parin ”trippejä” lähikyliin ja vuoristoon fiiliksen ja säänkin mukaan. Nyt voi jo valita.
Olenkohan sittenkin tullut wanhaksi??

Ääk…!

Mukavaa reissua Repa ja Terhi !!! Repa, piiskaan susta noi vanhuus puheet pois jääradalla kun reissulta joskus palaat .
T: Markku Raunio

kuin elokuvissa olis

ENSIMMÄINEN AJOPÄIVÄ
Kiitos lämpimästi noista edellisistä kannustavista kommenteista!
Ruoskintaa varmasti oikeasti tarvitaankin, kun tämä arki vaihdetaan aikanaan Suomalaiseen arkeen.
Tosin toisaalta helpottaa, jos mozkarilla ajaminen pääsee jatkumaan heti helmikuussa jäällä…?
Kuin elokuvaa se elämä meillä kaikilla mozkariharrastajilla pitääkin olla. Vaikk` aina se ei menekkään kuin elokuvissa? Mutta siihen kannattaa aina pyrkiä?

Eilen täällä oli eka varsinainen T-paitakeli!
Terhikin pääsi kattamaan lounaksen ulos terassille. Mukava oli katsella avaria maisemia, ja kiskoa samalla hyvää sapuskaa kitusiinsa...
Kuntosaliharjoitukset ovat lähteneet myös hyvin käyntiin. Koht` täytyy varmaan vähän himmata, että ehtii palautuun?
Tänään oli aamun hikijumpan ja suihkun jälkeen mukava sujahtaa ajokamppeisiin, ja ottaa puhvelinpoikanen hallista ulos auringonpaisteeseen.
Eka varsinainen ajopäivä siis. Ajatus oli tutustua terassiltamme näkyvään vuoristoon. Ilman karttaa ja "alligaattoria" lähdimme itään Torremolinoksen suuntaan.
Sieltä jostain täytyy lähteä tie ylös vuorille. Kuten lähtikin. Päättely siitä, että tämä tie vie jonnekin, oli kun sinne oli änkeämässä muitakin. Toimi…
Alkumatkasta risteyksiä ja eri vaihtoehtoja on tietysti paljon. Valitsee vain sen, mikä lähtee kohti yläilmoja.
Siihen nähden, miten kapea ja paikoin huonokuntoinenkin kippurainen tie on, on asumusta vuoren rinteellä ällistyttävän paljon.
Paikoin todella hulppeita taloja näköaloineen yli Fuengirolan avomerelle. "Yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää..." Lauleli se nokipoikakin aikoinaan. Korkeusmittaria ei varustukseen kuulu, mutta pilvet tavoitetaan. Edelleen asumuksia löytyy, ja joskus kummallisistakin paikoista. Perustuu ilmeisesti siihen, että kesäaikaan täällä on huomattavasti viileämpää, kuin alhaalla "kattilassa". Ajoittain oli kiva katsella pilviä ylhäältäpäin auringonpaisteessa. Välillä tiellä on märkää mutaa. Ne taannoiset sateet...
Suuntaa väännetään vähitellen länteen niin, että meri ja ”Fuge” näkyy alhaalla vasemmalla. Silloin kun näkyy… Sukellamme tumman ja kostean pilven sisään. Pian näkyy edessä paljon keltaisia vilkkuvaloja. Maanvyörymä. Kaivuri kauhoo tietä auki ja liikenne seis. Menee hyvä tovi odotellessa. Se tumma pilvi alkaa vuotamaan vettä. Ei kuitenkaan ole erityisen kylmä. Vihdoin kaivuri saa autonlevyisen väylän auki. Myös edessäpäin korjaillaan vielä maanvyörymien tuhoja. Vähäinen liikenne kuitenkin sujuu koko ajan. Valitsemme hiljaksiin alaspäin lähteviä teitä. Paikoin ne ovat todella surkeassa kunnossa. Sitten löytyy Fuengirolan viitta ja varsin muikea, hyvä mutkatie alas, halki hienojen maisemien. Renkaitten reuna-aluillekin on taas käyttöä… Alhaalla Mijaksen tienoilla seutu näyttää olevan edelleen yhtä siivoustyömaata. Mutaa kauhotaan ja vesiletkuilla pestään jalkakäytäviä ja pihoja. Aurinko paistaa ja lämmittää nyt mukavasti. Me vain emme tienneet mitään Fugessa tästä katastrofista...
"Rankan" ajopäivän jälkeen varasimme illaksi saunan. Monenlaisia saunoja olemme maailmalla Terhin kanssa nähneet. Taas tuli yksi lisää. Työnihän on periaatteessa vaan yhtä säätämistä.
Tekipä mieleni hieman "säätää" tätäkin. Mutta antaa olla. Olemmehan lomalla. Löylyt oli kuitenkin rimaa hipoen kelvolliset...

Karille, Kutrille ja Manololle terkkuja

SISÄÄNAJO
Jep! Terveiset menee perille. Kari meni käymään vain välillä siellä Suomessa. Kuulemma yhden valtamerkin jälleenmyyjäkokous, jossa on sitten ihan pakko olla kaikkien paikalla. Tuttua sanelupolitiikkaa omiltakin kauppiasajoilta…
Tuo otsikko on kyllä hieman tahallaan harhaanjohtava. Kyse ei ole minkään päristimen sisäänajosta.
Lähinnä on kyse omasta sisäänajosta tämän kylän sielunmaisemaan ja kulttuuriin.
Ajoharrastuskin on jäänyt vähän muiden ”kiireiden” alle. Säät kyllä olisivat sitäkin mainiosti suosineet.
Lievä este ajonautiskeluille oli puuttuva, kunnollinen kartta. Niin navigaattorimies en vielä ole, että lähtisin mihinkään pidemmälle ilman kunnon karttaa. Myös ajoretken suunnittelu on mukavaa tehdä lattialla rähmällään koko kartta eteen levitettynä. Asiakkaaltani Paulilta sain vallan mainion kartan lainaksi.
Se on Michelinin kartta Costa Blancan alueelta. (Alicante / Murcia). Mittakaava 1:130000. Siinä näkyy siten kaikki pienetkin vuoristopolut. Samanlaisen tarvitsen itselleni Costa del Solin alueelta.
Eipä muuta, kun etsinnät käyntiin. Varauduin kielimuuriin ottamalla Paulin kartan malliksi mukaan.
Aloitetaan suomalaisesta Hemingway-kirjakaupasta, kun sellainen kerran täällä on. Löytyi helposti.
Ovi vain ei aukene, vaikk` aukioloaikojen mukaan sen pitäisi olla sepposen selällään…?
Manjaana-meinkiä taitaa olla sittenkin meissä suomalaisissa enemmän, kuin alkuperäisväestössä? ”Rollaattorilla” vaan rullailemaan kapeita, yksisuuntaisia katuja sinne, tänne. Onhan täällä kirjakauppoja.
Yhden sellaisen lähistölle saan puhvelinpoikasen mukavasti vinoparkkiin. Kadun vastapuolelta alkaa lähestymään huomattavan vähäpukeinen nuorempi lady… Oli huomannut suomikilpisen mopottimen?
-”Hei! Moi! Ooks` säkin tulossa Piken bileisiin??”
-”???? Kiitos lämmin melkein kutsusta, mutta mun pitäis löytää kirjakauppa ja tämmönen kartta…”
-”Eiku mä vaan aatteli, ku sinne on tulossa näit suomalisii prätkähemmoja”.
Juttuahan aina meillä mozkari-ihmisillä riittää. Hän oli ollut täällä jo muutaman kuukauden, ja mietti lopullistakin jäämistä tänne. Hänellä on pohjanmaalla tallissa Honda Shadow.
-”Sit se prätkä pitäs varmaan raahata rekalla tänne”.
Minä lähdin etsimään karttaa, ja Hän suuntaa elämälleen. Toivotaan, että kumpikin onnistuu.

Kirjakaupoissa pyöritellään päätä, eikä puhuta juurikaan englantia, eikä varsinkaan suomea.
Yritän elehtimällä selvittää mistä kaupasta täältä karttoja löytyy?
-”Gasoline”.
-”Aaa,, Bensinstation! Sii! Graachias muuchias!”
Kartta löytyy todellakin omalta lähibensikseltä. Mittakaava tosin 1:400000, mutta alue oikea.
Ne pienemmät ”tiet”, mitä jo lähivuorilla ajoimme eivät tässä näy. Mutta ei se mitään.
Siellä ne tiet ovat. Etsittäviksi.

Kulttuuripläjäyksiä on myös tullut suunnasta, jos toisestakin.
Perjantai-illalle oli luvassa flamengoesitys tähän meidän alakerran ravinteliin.
Eikun sinne ihmettelemään. Olihan tuo metsäsuomalaiselle elämys! Nelihenkinen orkesteri ei enää ihan kakaroita olleet. Mutta näytti, etteivät ole eläissään muuta tehneetkään, kun flamengoa soittaneet ja laulaneet. Ihan akustisesti, ilman mitään elektroniikkaa. Silti huonokuuloinenkin sai taatusti selvän!
Malliesimerkki myös siitä, miten yleisö otetaan ”haltuun”.
Haltuun otettiin myös Terhi, jonka pääsolisti haki estraadille tanssimaan. Ehkä flamengoa se ei tarkkaan ottaen ihan ollut, mutta abloidit olivat raikuvat!
Lauantai on Sabado. Silloin oli vuorossa Ave Maria Joulukonsertti Fuengirolan pääkirkossa.
Järjestäjänä Aurinkorannikon Suomalainen Kamarikuoro. Solisteina Vuokko Sinkkonen, mezzosopraano ja Juhani Tepponen, viulu. Terhi kävi hyvissä ajoin hakemassa lipun tälle pakanallekin…
Kirkko täyttyi ääriään myöden, mutta saimme istumapaikat varsin hyvälle hollille.
Tunnelma oli erityisen harras, ja ohjelma tasokas sekä monipuolinen.
Kuoro: Ave Maria. Duetto ja urut: Ave Maria. Yhteislaulu: Heinillä härkien kaukalon. Kuoro: Kuului laulu enkelten, Kuusen kotiin tuoda saamme, Kuule, kuin kellojen malmi, Kolmen kuninkaan marssi. Yhteislaulu: Marian Poika. Kuoro, viulu ja urut: Me käymme joulun viettohon, Jouluhymni, On hanget korkeat nietokset.
Yhteislauluna vielä: En etsi valtaa loistoa. Mikä tuli entiseltä mozkarikauppiaalta sydämen pohjasta.
Päätöslaulu laulettiin vielä kirkon portailla / pihalla sellaisella voimalla ja väellä, että alkuperäisväestökin ymmärtää, mistä suomalaisessa sielunmaisemassa on kyse: Maa on niin kaunis.

RONDA
Sunnuntai on Domingo. Enoni Risto ja vaimonsa Jatta tarjosivat meille juhlallisen ja monipuolisen päivällisen. Ruokajuomineen. Onneksi He eivät asu meistä kovin kaukana. Vatsat ja päät täynnä onnistuimme taapertamaan ”kotiimme”…
Aamupäivällä kuitenkin pinkaisimme virkeinä mopottimen satulaan, ja otimme sunnaksi Rondan.
Olipahan Marbellan jälkeen "mutkaorgiaa" koko päiväksi!
Rondahan on tällaisille tasamaantallaajille todellakin mieleenpainuva kokemus! Terhi otti paljon kuvia.
Monethan Teistä ovat Rondassa varmaan käyneet? Mutta heille, jotka eivät ole, pieni tiivistelmä:
Ronda on yksi Euroopan vanhimmista kaupungeista. Kaupunki on levittäytynyt erikoisen 120 metriä syvän El Tajo-rotkon molemmille puolille. Rotkon seinät putoavat pystysuoraan alas, ja sen yli kulkee 1700-luvulla rakennettu silta Puente Neuvo, jolta on aivan huikeat näkymät. Kaukana alhaalla virtaa Guadalevin-joki.
Rotkon eteläpuolella sijaitsee maurien rakentama vanha kaupunki kapeine kujineen. Rondan vuonna 1572 perustetussa kuninkaallisessa ratsastusakatemiassa, Real Maestranza de Caballería de Rondassa, on saanut alkunsa härkätaisteluperinne. Pysäyttävä tieto. Toreadorien ammattikunta sai alkunsa täältä…
Hetken hiljentymisen jälkeen nousimme ratsaille. Japanilaisilta turisteilta tuli Suzuki-kuskille peukutuksia
Lämpötila oli selvästi viileämpi, kuin alhaalla Fugessa. Mutta aurinko paistoi iloisesti.
Rondasta otimmekin suunnaksi itään El Burgon, joka oli taas selvästi lämpimämpi. Siellä kaffeet, ja siitä Yunquera, Alozaina, Coin. Siitä taas Mijaksen kautta kotiin. Tiestön laatu kelvollista, tai erittäin kelvollista. Olipahan huikean hieno ajopäivä!!

Moi. Mitä oot muuten tykänny näin yleensä Suzukista?

Omat kokemukset japsineloikoista näin yleensä.... Monenlaisten bokseri/puolibokseripuputtimien jälkeen on hauska huomata, että kaasukahvan kääntäminen saa kuskille aikaan muutakin, kuin mielipahaa.

Nämä siis omia tuntemuksia, kun iso-bandiitti tuli talliin.

Terv. Ile